Sinä

Sinä

Kantoi tuuli purjelaivaa,
puhalsi purjeisiin,
ei siit ollu sille vaivaa.

Laivassa kaksi purjehtijaa minä ja hän,
rakkaus eli hiljaa,
puhuttu ei paljon,
katsottiin vain horisonttiin,
miss kaunis kajasti iltarusko.

Ei olis ollut meille,
millään väliä,
iäsestä iäseen oisimme voineet antaa tuulen viedä,
meitä maahan onnellisten,
missä elää vain rakkaus suloinen,
siel on rakastavaisten hyvä olla.

Saan vain Sinusta pitää huolta,
ja itse voin olla mä täysi nolla,
sillä tiedän mä armaani,
samoin ajattelet Sinä,
Sinua minä rakastan, Sinua rakastan.

Sinä avaat ovesi mulle,
en tarvitse enää lupaa,
voin tulla sinne,
Sinä, Sinä,
mun rakkain,
toistemme sylissä ollaan ain.
Sinä.

Kuolemasta on kysymys

On hyvä tietää, että jonain päivänä olet kuollut. Jonain hetkenä sinua ei enää ole. Ei ole enää kasvoja - ei käsiä - ei ääniä - ei edes tyhjyyttä. Ei muistojen muistoa - ei kaipuuta - ei pimeää valoa - ei niitä jotka olivat vierelläsi - ne ovat kadonneet - kadonneet niin etteivät koskaan palaa, ei edes silloin, kun universumi on hitaasti nääntynyt olemattomiin, eihän sitä ollutkaan - on hyvä tietää - on vain sanoja mutta ei korvia jotka ne kuulisivat, siksi vaikka olet kuin hylätty mätä omena, voit elää eräänä päivänä - tänään, jolloin vielä kaikki on palaava mieleen, se tietty hautajaispäivä, jolloin enkelit lensivät kappelista, mutta mikään ei tullut helpommaksi ymmärtää, voit vain elää tätä hetkeä - ihmisenä ja kuolet vapaaehtoisena - elämästä ja antaudut rakkaudelle, tämä on unen salaisuus. Uni ja Kuolema kuin veljekset, siksi mitä enemmän ajattelet kuolemaa sanot; oi yö rakas, oi poikani, tyttäreni yö. rakas unessa voit kunnioittaa itseäsi, unta on elämäsi, aamunnoususta illan hämärään ja yön tummaan pimeyteen kaikki on unta, ei ollut hetken kuin minä Sinussa

Duel

Kaksintaistelu armoton

Sairaalassa kerran luulin näkeväni herran,
pitkässä takissa valkeassa kulki,
kaulassa mirri - tai joku naru,
koriste,
mut tuskin hirttoköysi.

Katsoin hänen perään,
ja huoneen oven hän löysi.

Huoneessa ootti potilas ja vahti,
pian alkoi kiihtyä keskustelun tahti.

Potilas herralle raivos,
ja solvauksia kylvi,
jotka olivat aitoja,
ei nimittäin tuntenut hän herraa,
vaan luuli tätä toisex,
siis aivan erilliseksi ojektixi.

Transferensista tästä,
herra nyt suuttui ja perin mustaksi naamataulultaan muuttui,
koki loukatuksi tulleensa kertaa kax,
ei itse hän pystynyt orientoitumaan,
tilanteeseen niin vaikeaan.

He siis nuo kax,
molemmat vaativat,
hyvitystä toisiltaan.

Toinen oli menettänyt itsetunnon,
toinen taas oikeassa olemisen taidon aidon,
niinpä hän kuin nalli,
putosi auktoriteettipalliltaan.

Ei auttanut muu,
avustaja täytti jo aseiden suut,
askeleita viis sit ampukaa,
nää on säännöt näitä noudattakaa,
minä olen laki ja tuomari nyt.

Alkoi kaksintaistelu armoton,
miss potilas ja herra kohtas kuolon kerran.

Molemmat jouti helvettiin,
missä jatkui raivopäiden näiden väittely tää,
kunnes tuli paikalle itse pelsebuubi,
ja pierullaan tukki suut ja huusi,
perkele nyt jo kohta turpaan mättään,
jotain rajaa sentään,
olkoon herra taikka hiisi.